Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?
Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän. Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen. Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri vingahtaa hiukan — se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen suurimman onnen palvelusta.
Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat, ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja kunnioittaa.
Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.
Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä, ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.
Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on mahdollista elää.
Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan rakkauden ympärillä.
* * * * *
Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: "Huomenna lähden Toivolan suolle." "Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee muuten ikävä." "Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!" "En tahdo ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua." "Se ei sovi Soljalan emännälle." "Sopii se, eikö sovikin?"
Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa, ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja ihanaa elon onnea koskaan nähty.