— Syytä minua. Ja sitäpaitsi — kyllä Soljalan Juho ne erehdykset helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin — naimisissa.
— Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!
Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:
— No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova nauruntirskahdus.
XIII.
Elokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet leikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet jäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet sattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa. Ilmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana järven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan vaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin kellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen mehuruohoja.
Idän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä valaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja tunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti väistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja houkuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva, kuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta nähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni imevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.
Tuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun illan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät, vaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi pimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa mielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan avoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa kuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä kastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden perukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä, jotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella hengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät, ojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka niiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.
Ja sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden keskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se on äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu sulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.
Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena. Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät, veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.