Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista, että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne valkometalliset lusikat — niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti niitä liian hienoina ja kalliina.
— Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän, että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset. Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!
— Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi jo ajatellen jotakin aivan toista.
* * * * *
Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan. Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin. Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis, siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan, kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman suutelon hänen suulleen ja kysyi:
— Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?
Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi:
— Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.
— Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä minun luonani kerran terveenäkin.
— Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?