— Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja muutkin murahtelivat myöntyvästi.

Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen, että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin. Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka. Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos, sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos. Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:

— Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää, ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta, mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää. Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?

— Ka mikäpä se on muu kuin hyvä…

— Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia…

— Niitä…

Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan. Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki, tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:

— No, kiitos sitten vain, emäntä!

Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.

— Sehän meni hyvin, sanoi hän. — Kyllä se siitä kaikki rupeaa sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.