— Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet, järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla — kivisammaleella esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä paitoja sekä sukkia.
— Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?
— Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat, minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan, valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?
— No kyllä.
— Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan, parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä, tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho, meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.
— Kukapa ei tekisi, sinä velho!
— Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös. Eikö niin?
— Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin tuleman, nauroi Juho.
— Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu, ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan. Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti häntä.
Juho nauroi.