Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä, kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa, oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla, ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka Evan uudistukset olivat maksaneet.
Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.
Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata", "turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja "niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että hauskalta.
Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa odottamassa.
XIX.
Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa. Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä, tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä, sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei, vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."
Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin. "Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä. "Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi, jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää, ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"
Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!
Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä, ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin. Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.
Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä. Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.