Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin ankaralla tavalla velvoittaa.
Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella, työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille, ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi kasvatukseksi.
Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi, sivistyneeksi ja suureksi.
Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen vaimon vertaista?"
XX.
Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan karaissut — lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.
Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän, tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän. Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin kutsumuksesta — suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys. Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.
Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia, sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru! Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.
Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän sisällyksestä — kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä. Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia — elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat niistä käytettäisiin.
Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken. Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus. "Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven "Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"