Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.
Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan. Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se olisi paljoa maksanut — olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne takaisin.
Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:
— Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä juhlaa vietämme.
Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan, mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi. Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:
— Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty, jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin, ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen, jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.
Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran — ei ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi. Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi kuulijoihin.
Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi, että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä oli poikettu — yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen, joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt, että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun Raamatusta kuin Eva nyt — hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta — se oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen. Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa, uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä, uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen, kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen, joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan tällainen korjata…
Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla äänellä vanhan jouluvirren:
"Enkeli taivaan lausui näin: miks' hämmästytte säikähtäin: Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan."