Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa, joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.
Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:
— Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.
— Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä häntä vasten puhkesi itkuun.
— No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.
— Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa — kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.
Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi, ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.
Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.
— Olette nyt — sanoi hän — tänä iltana saaneet kokea emäntänne hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä, lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo, ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä — sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä. Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu. Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät. Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan, että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen kaikissa yhteiskuntakerroksissa — säästäväisyyden kehittäminen kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan, matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen. Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.
— Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin, joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon, että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta. Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus, jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä, olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole suuri — päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?