— Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja käskemättä.

Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?

Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli talon hevonen varattuna.

* * * * *

Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä, mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa, makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen, rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä, luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.

Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden luomiseksi.

XXI.

Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan. Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja mukaansatempaava elinvoima.

Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta, tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti. Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet, kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi. Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys. Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.

Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen, ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden. Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen, jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan. Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos isillemme, että löysitte Suomen niemen."