Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota hän tunsi.
* * * * *
Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä, laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen, ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta, kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin, mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän, "kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain isännälle — tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.
Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että "minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä. Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen kerskasi: "Minullahan on poika."
Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä — se vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää. Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa siinä seudun äideille puheen aihetta — sillä ensimmäinen kysymyshän on aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".
Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot, ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet. Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:
— Minun poikani!
* * * * *
Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut, ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!
Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi. Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.