— Parisen tuntia!
— Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.
Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen. Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi, eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti ystävällisesti.
— Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. — Mutta älkäämme sekaantuko luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?
Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:
— Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä. Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?
Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:
— Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan, ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta toinen — ja ehkä suurin osa — rakkauden puutteeseen, kylmään kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana. Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää, että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista, kananpojista — mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta — siitä ei välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan — kunhan vain sitten katsottaisiin, että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei. Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten, mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin — tyvestä se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.
Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten jälleen ilahtuneena:
— Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo valitus tuolla kamarissa — se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden lupausta Suomelle…