Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä…?" "Jaa mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?" oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."
Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki, valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan ja hyräilemään virren värssyä.
Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton viestien kuljetus…
* * * * *
Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla" palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.
— Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, — ja noin kuraisena ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet — saattavat ensin pienet vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan. Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.
— Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. — Parasta on, että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita, vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä nainen, tämä Maria Haapalainen.
Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.
Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.
— Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. — Siellä on kaikki erinomaisen hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, — odotahan, kun kuluu tässä parisen tuntia.