Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.
Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan suoritti.
Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen, valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.
Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta, mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä", vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.
Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan. "Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen kolkko saattajansa:
"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne. Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä voudille olet velkaa".
Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan: "Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.
Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa. Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä, henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää. Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.
Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". — "Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras, "kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.
Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon, joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.