Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi, ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti. Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.
Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä. Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.
Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut". Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja torpparin täytyi seurata.
Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään. Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.
Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä. Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon, odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.
Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä. Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi kamalaa.
Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta, ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.
IV
Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.
Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?