Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen, valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:
— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?
Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen tervehdykseen ja sanoo:
— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?
Silloin Pietari älyää sanoa:
— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.
Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:
— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.
Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes rupeaa nauramaan ja sanoo:
— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä pidän sinusta — kas siinä, heh!