Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki, puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:
— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!
Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli hänelle Lusti:
— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse terveydeksesi!
Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:
— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!
Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:
— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute, niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.
— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.
— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti, ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta, Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.