Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:
— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?
Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.
— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan, mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.
Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:
— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä. Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa sieluni iankaikkiseen autuuteensa.
Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:
— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?
— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha, urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi, että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan, olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se! Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen, nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?
Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään, oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken, mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti, mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa sekaannustaan ja virkahti ankarasti:
— Helvettiin sinä joudut!