Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa. Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen, kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan, ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana, vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:
— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!
Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät täydelleen ymmärtäneet.
* * * * *
Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti, valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.
Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa. Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää, kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika, kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi, joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet, ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko, jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana ollut.
Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa. Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään, oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden isänä.
Lusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:
— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain kaikesta hyvyydestäsi.
Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas: