— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja valehtelin?
Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä. Lusti puhui taas:
— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni, Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt, tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!
Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi kynnykselle.
* * * * *
Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä tavalla nuorensi häntä.
Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan, tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä liverryksiään, onnellisina ja surematta.
Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.
XI
Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut. Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.