Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään. Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja kurkisti sisään.
Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä, sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.
Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:
— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies, lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.
Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä, mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:
— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti, kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:
— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin…
Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.
Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:
— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.
— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.