— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja tuhkaan.
Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton, hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:
— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken, kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.
Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:
— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii. Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua. Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.
Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin, availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua. Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan, se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen, valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden, samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.
Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson, edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen, ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:
— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.
Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa, kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme, kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"
Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan säilyttänyt: