Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.
Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän. Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut. Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä syyttävällä ilmeellään pois ilon.
Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä, huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna, sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä, vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta. Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle myllylle päin.
He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa. Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen, salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi: "Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"
Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä. Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen, jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.
Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.
IV
Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi, hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen, vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.
Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana, kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli syttynyt hänen sydämeensä.
Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä paikalleen.