Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus. Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan toivottoman rakkauden surua.

Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein entistä kauniimpi.

II

Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova, että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti; hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin, huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä: "Mitä tahdot?"

Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin, sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn, niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään. Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa, tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.

Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen, ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan, koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.

Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa, syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.

III

Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky, sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään päivinä.

Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet kylliksi häntä katsoa.