Yllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä mainittava se "uskonnollisen huumorin" pilkahdus, joka useissa toisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että huumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta tosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi olla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista miraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta usein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa taipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään liian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä voitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään huolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia antamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen huumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko kertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.
Ylläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa tässä työssäni samaa menettelytapaa kuin "Suomen kansan eläinkirjaa" tehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes yhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa, mutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät, siirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen toisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, "runoillen kansantarinoiden pohjalla", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja vaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen "Suomalaisia legendoja", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan varsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun vastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi uudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville, sitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole ollut mahdollinen.
Kannattanee vihdoin merkitä muistiin, että Juhani Aho tunsi mielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa niihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän näkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen mielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun tällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään kokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain kirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana kirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun aikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle takaisin.
Professori Kaarle Krohn ja tohtori E. A. Tunkelo ovat suhtautuneet yritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa luottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja mitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille kiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.
Tekijä.
NAINEN, JOLLA EI OLLUT VARJOA
I
Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä niin erikoiset olivat molemmat.
Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli, mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä, että se tunki läpi.
Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.