10. Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa. Lintujen kielen oppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja paljastaa sen.
11. Kuka söi lampaan sydämen? Pietari vaelluksella erään toverin kanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä; tunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille, joka söi lampaan sydämen.
12. Alati tyytymätön suutari kartoitetaan taivaasta, koska hän ei voinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.
13. Paholaisen nolaus. Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon ja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu houkuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee papiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden selitykset on metsässä kuullut.
14. Paholainen kirkossa. Rikas herra on kuollut; suutari valvoo kirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka; suutari saa paljon rahaa.
15. Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa. Ilkeän voudin täytyy niittää siksi, kunnes kuolee.
16. Paholainen asianajajana, a) Miestä syytetään varkaudesta; paholainen vie tuomarin oikeussalista; b) "Keitetyt herneet itävät yhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia"; paholainen vie tuomarin.
Kuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea ratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä sellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos ylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka sopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin hurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta ja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen yleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan kristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan vain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti muita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen. Ankarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä paisuisi niin laajaksi kuin yllä.
Mitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan toisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen elämänsä ja "metsätietonsa", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja huomioiden parissa, tahi kuin "kuningassatu", jonka kehitteleminen vetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen eloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista, siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei useimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa, tekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja lahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama hämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun ja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät osasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi kuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta harvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana karu ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute; siitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta legendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa on sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka tekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi ja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet legendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole yleensä niissä onnistuneet.
Mutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista ole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään, vaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen piirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa on niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille mitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana joutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen, jopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee huomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti tunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin havaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin piirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita nämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja ajatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen käsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta merkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan ydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta, se perusajatus, "ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa", jos hän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä Jeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen takaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen ulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee muita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos kerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu rikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys on pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e. Sinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain siveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa valtasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen mukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata, kuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan synnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon ruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta, kertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin suhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan nämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan ja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään kansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.