Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. »Tee toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päält' sammalii, niin minäkin teen!» laulahti se ja selitti: »Minun täytyy tästä joutua kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa.» — »Miten sinä sitä neuvot?» kysyttiin häneltä. »Tee, tee toukoo, tee, te toukoo! Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!» Sitten kyyhky vielä väitti, että hän asuukin enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.
Tiainen tiitterehtäjä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että myöskin suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki kiivastuneena valittavan: »Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret»! Vakavasti nyt kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainenpa siitä kimmastui ja sähähti: »Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus, ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-tii! Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!» Huomattiin siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä, niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä loppunut, vaan äkeänä se siitä piukasi vastaan: »Senkö ihmeen voimalla minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin, kun linnut minua kielaudesta kurittivat!» No, pidettiin siinä vielä vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun oli murheen vuoksi laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä, joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.
Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien, puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi. Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea ja nähtiin korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa, päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävel virran, ettei sitä tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville ja kysyttiin, kuka hän oli. Hänpä vastaamaan:
»Minä olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä annettiin kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä. Siihen aikaan minä olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen kaupungissa ja laulelin leipäni edestä. Jouduinpa siitä kerta rikkahan tiltaltin talolle ja kuuntelin oven takana, kuinka sille opetettiin kaikkia maailman lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin oluen tipunnan tynnyristä että 'til-tal', mutta minä opin kaikki laulut. Ja lensinpä taas kauas maailmalle, laulelin, ja tulin viimein ihanaan kuninkaan hoviin, jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan häitä. Voi, kuinka siellä kauniisti nuorelle parille laulettiin! Minä sitä kyynelin kuuntelin ja painoin mieleeni, voidakseni täällä Suomenniemellä samoja lemmenlauluja viserrellä. Ja niin minä taas läksin lentämään, lensin, lensin, kunnes näin kaksi saksalaista, jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään haastelivat. Minäpä siitä opettelin vielä saksankin kielen, jota väliin täällä lystikseni haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta harakan avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään perää, ei. Ja olinhan minä viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä kirjurina, josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia juttuja, että niitäkin väliin korven kansalle iltaisin ja öisin haastelen.»
Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä on laulut laulettava. »Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut, niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven takana ollessasi». Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.
Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: »Minä tiedän tarkalleen, milloinka paha sää tulee.» Peippo sanoi: »Se on vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli kuuta peipposesta…» Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. »Hyi, hyi!» sanoi peippo, »kun ette nyt minua enää rankaise, niin minä laulan monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko luonto ihastuu.» No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun luvattomasti oli poissa tien teosta.
Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja. Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: »Kitkut, kätkyt, tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä», johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti: »Myhähä!» — Rantasipi hätäili: »Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä tässä joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!» Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta nepä yhteen suuhun visertämään: »Emme tulleet tientekoon, sillä emme tahdo tiellä asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että siitä ovat kaikki mielissään.» Ja niin lähtivät ne taas lentämään, mutta ehdittiinpä siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: »Vai ette tulleet!» Niinpä saivat nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista, sinistä jos muutakin..
Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi, raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä, nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. »No, ettepä siis saakaan tulla tänne!» sanottiin niille, ja viskattiin niiden perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen ja kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia. Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että sen pää paloi punaiseksi, ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin paikkapaikoin punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni ei tavattu muuta kuin tavi. No — sitä siinä hakattiin, niin että se kävi aivan pikkuiseksi, ja määrättiin: »Saat olla tavi, kun sinut tavattiin».
Jopas kuului silloin metsästä mukavata kutsuntaa: »Luk, luk, poikani, tule pois, poikani, lätävarvas tallaa!» Ja perään kuului korkea kiekaisu: »Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!» Kukko ja kanahan sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä olleet milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa. Ajettiin siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat kävivät punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia melkein ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti siitä kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä kerran pois koko Metsolasta.
Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi, oliko vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdyttipä sieltä ilmoilta pääskynen liverokieli sivertelijä: »Silkin varkaat, silkin varkaat! Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle, sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi vir-ruu! Pesin pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!» Otettiin se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja kuritettiin siinä. Sepä koko ajan huusi: »Päästä! päästä!» jolloin sanottiin: »Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan pois!» Mutta kettu määräsi: »Koska et kerran tullut tien tekoon, saat vielä lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja livertelet?» Jutteli siinä silloin pääsky näin.