»En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona, kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain sulhasia, kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun siinä jouduin! Sainpa siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä, sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit, veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, närät, neijaa, nirrii-ii, vannoi Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä sanoin että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi kävi salaa sammuttamassa, heittämällä vettä pesään. Tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi. Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho. Rukoilin palavasti, että luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta rangaistuksestani, ja tulin minäkin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä sanoin anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa minä olen kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen kiukaan lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, en enää, emäntä rukka, kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikiil' Ja niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi, ja turhaan koetti sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä repesi, ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niinpä nyt lennän ja laulan, ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä ei ole kesään enää päivääkään. Ja siksi minä aina itseäni puolustan pahan anoppini syytöksiä vastaan, vaikka kyllähän hän on Jeesukselta rangaistuksen saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!»
Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin läksi pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.
Taas kysyi kettu, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa? Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: »Kuinka olet, yöropponen, niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet, vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?»
Vastasi siihen yökkö irvistäen: »Minä olen paholaisen lintu. Silloin kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, rupesi Jumala vihdoin tekemään lintujakin ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan alle ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa livertelemään. Kateellisena katseli paholainen syrjästä luojan puuhia ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!' Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet, pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna lentämään, mutta eihän se lentänytkään, kun ei saanutkaan paha siihen henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla luojalta henkeä sille ja antoihan luoja, jolloin pahan tekele läksi lentää rääpeltämään. Suuttui jo paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen pidä päivillä näyttäytyä koskaan, yöllä vain, ja niinpä minä ainoastaan öisin lentelenkin.»
Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin: »Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä tarkoin on kuultu!» Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on alaston ja nahkapalan näköinen. Sitten määrättiin iankaikkiseksi lentämään öisille urillensa.
Nyt loppuivat vihdoinkin eläinten suuret käräjät, jotka olivat johtuneet yhteisestä tien teon asiasta. Samoinkuin oli saatu raivatuksi jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa, pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät. Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa, kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.
VI.
SAALIS AHNEEKSI TEKEE.
Siellä karhut tappelevat,
Kontiot kovin elävät,
Rautaisella kalliolla,
Vuorella teräksisellä.
Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.