Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle, tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.
Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata, eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!» Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.
Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä. Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen edustalle.
Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi. Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa saaliin.
Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.
XI.
EI KETULTA KEINOJA PUUTU.
Min rastas raataa,
Sen pyyhyt pyytää.
Onneton ottaa,
Vaivainen varastaa.
Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut häntää eikä huultakaan!
Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale, mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne kiireesti juoksemaan.