Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa. Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.
Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan — harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.
Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!» Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: »Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.
Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli, kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul' rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.
Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano mitään.
Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy: »Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee, kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta. Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan: »Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä: »No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.» Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.
Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija, itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?» »Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista. Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan, kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain naureskellen tiehensä.
Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla: »Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo, mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.
Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: »Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»
Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs. Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo ja lähtee tiehensä.