Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.

Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo: »Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen. Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan repoa. Sanoo:

»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä — anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen päässään.

»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.

XII.

JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.

Jänis juoksi, pää järisi,
Perä pyöri, pelto liikkui.

Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen, joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.

Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» — »Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee, Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä näytän, että minua pelätään.»

»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.