Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti, »pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?» kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.
Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi. Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: »Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti sai turvaan karhun luo.
Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti. Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»
Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»
Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin, kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet viisas ja hyvä mies.»
XV.
SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.
Villainen emosen vitsa,
Jos rupeeman ruoskikahan,
Vitsa vierahan verinen,
Jos on kerran koskekahan.
Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa, tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään, ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla, jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.
Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen — ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi: »Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!» Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: »Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»