Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään, rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!» Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan, mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.
Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun. Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen, niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia kehuskellut.
Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa: »Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi matkaansa.
Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä, ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?» tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.» »Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä: »Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu, pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli, rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.
Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen. Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin. »Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!» vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?» vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —
»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin, allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä äänellä loilottaa:
»Laulan, laulan lapsen kielin,
Linnun kielin lipsuttelen,
Suvilasten sukkaseen,
Talvilasten saappaaseen.
Ohdolla on somaiset poiat
Sekä piiat pikkaraiset,
Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
Syötän, juotan, kapaloin,
Nukutan maata, tuutilullaa,
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»
Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän, »itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.
Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä, arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa. Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.
No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti». Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta, perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu. Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy, ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» — »Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat», sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään, ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut, vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi: »Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen hätä.