Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta, mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!» — »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!» Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi irti!
Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:
»Näin sitä kettu keikuttelee
Karhun poikia täynnä!»
Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut: 'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun ulotu!»
Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta, ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle, että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.
Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä — kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois, jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»
Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen. Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa, sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.
Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.