Jo on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säitä hirveöitä,
Parta päiviä pahoja.
Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!»
Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi, viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti: »No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan, jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.
Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.» Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi: »Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni, minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa: »Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan, johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.
Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken — muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan, jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas, virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»
Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä, sudella karvat karrella.
Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa. Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?» Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää: »Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan. Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään, kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!» myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.
Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian — odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen: »Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!» Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»
Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla, sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle, ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi! Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.
Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan, sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.