Ketulla on keveät kengät,
Ne ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä.
Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin olikin hän saanut kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi. »Saattaneehan noissa käydä», arveli siihen Mikko Repolainen, joka vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja läksi mennä kälpäilemään Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa, kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan tavaton voin ja piimän valmistaja.
Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen: »Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä tuhma röllötät vesirapakossa! Mitä sinä siinä teet?» Sika kääntää kylkeä ja röhkäisee: »Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta.» »Mistä sinä sen tiedät?» halveksii häntä kettu. »Siitä», vastaa sika, »että vaarnikkatäi kylkeäni puree.» Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu: »No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!» Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta, joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: »Olen minä yhtä viisas kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee! Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!» Torataan siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään: »Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saapi oluttynnyrin».
No, mennään siitä metsän rantaan. Kettu asettui makaamaan pää sinne päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi, käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään. Maataan siinä ja odotetaan.
Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamaan: »Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!» Repo ihastui ja sanoi vahingoniloisena: »Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän sinä tiennytkään, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat, vaarnikkaviisauksia!» — »Vai en!» äyväsi sika, »tule vain tänne ja katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa». Repo juoksi sinne sian luo, katsoi ja tunnusti: »Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin saitkin sen oluttynnyrin! Poispa lähdenkin viisaampieni luota, sillä eihän sinusta ollut narrattavaksikaan! Eipä uskoisi moista tuommoisesta rumasta lersakärsästä!»
»Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu valmiiksi!» röhähti siihen nyt sika. »Kuinka niin?» kysyi kettu ihmetellen. »No», sanoi sika, »parhaillaan kun Jumala oli minua luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi hän ainoastaan: 'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas, että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun kerta häätyi olla suutarina — otin harjaksia omasta niskastani ja käytin kärsääni vasarana. Hyvin se työ kävikin, paitsi että vasaran kärki levisi entistä enemmän terskalle.»
Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon oluttynnyrin pilautui sika riepu niin pahaksi juopoksi, että vielä tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa röhkää, ylen elää siivottomasti. »No on se tuo Piippolan sika!» ihmetteli repo sanoen lopuksi:
»Tynimys sinun emosi,
Kynimys sinun isosi,
Kynin, kynsin kynnä maata,
Kärsin käännä turpehia!»
Niin tuli hän siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko, kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt, vaan ylpeästi lauloi: »Tukholmiin mennään!», kun sitä vastoin jäärä surkeasti tärisevällä äänellä valitti: »Herra, armahda tätä päivää!» Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: »Elo hyvä lienee!» Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain: »Ainapa tuota aikaan tullaan!», mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: »Hätä neuvoksi lienee!» Juuri siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta puheli emännälle: »Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!» Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.
Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kälpäili varovaisesti odotellen, mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. »No kana sillä on akkanakin!» haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo oikeastaan kuuluisikin hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet metsässä ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään. Pantiin veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön, ja niin lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa paljoa parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun tämä sen huomattuaan olikin huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen höyhenisten säärtensä vuoksi. »Katsopas sääriäsi!» se oli huutanut, »kuinka sinä noin kehtaat kylään tulla — nypi toki karvat koivistasi pois!» »Ja minä onneton», sydäntyi metsäkana kiroamaan, »olin niin tyhmä, että häpesi n karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään, jolloin kyläkana pääsi sivuitseni perille». — »Vai niin ovelaa on se Immilän kukon väki», ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti: »Niin on. Ilman sen kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja komean, sen maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa pitkin sileätä pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä käytävätä, käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko, niin kysy koppelolta!» — »No hyväinen aika!» ihmetteli jälleen kettu, »eihän moista ole kuultukaan».— »Sanos muuta!» sydäntyi taas metsäkana ja nauraa räkätti vahingoniloisesti. »Mutta viime kesänä sen oli käydä huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!» sanoi hän. »Oli kana elättänyt talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla, että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan.' Kana alkoi uida sorsan jälessä ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' — 'Kun uppoat, niin uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!» rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.