Läksi siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin, mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysikin metson akan sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian sanoi koppelo: »Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki? Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka aina ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus — se kukko ja varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin minä siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää — tiedänpä vaikka tulipalonkin!' — 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' 'Tiedänhän minä', selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin varpaani varistuvat puulla ollessa.' En osannut sitten enää muuta kysyä kuin: 'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on niin hyvä ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä muut lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivänkin antaa; hän asuskelee mieluimmin omassa talossaan.»
Tällaisia kertoi koppelo ja ihmeissään kysyi kettu: »Mistähän se niin ylpeäksi lie tullut?» Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: »En tiedä oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan ilmeiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista, joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele sievästi.»
Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin mahdottoman ylpeä, ja läksi juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka ei ollutkaan kaukana. Siellä hän kohta tapasikin vanhan metsovaarin, joka riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet, laati mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan, murahtelihan vain: »Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä vanhoja juoruja juttelemaan!» Kettu kuitenkin siinä rupesi pää käpälällä sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso vähitellen leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
XXI.
SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.
Kukko lauloi kullallensa,
Kanan lapsi kaunollensa.
Varis lauloi vaahtokuulla,
Kevätkuulla keikitteli.
Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso, niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia. Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään. Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.
Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut, että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut. Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!» Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.
Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko kiekaista heläyttää vastaukseksi:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän.»