»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?» Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.
Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa, kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan taas laulaa hujauttaa ylpeänä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!
Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko, levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan kartanoa.
Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa, kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen, leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa heläyttää:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta, siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee, ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven, niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi: