»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»

Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»

Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on», määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:

»Kukoll’ on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!
Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»

Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne, niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!

Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin, ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle. Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois, kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta. Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.

Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:

»Kuninkaista kukkumasta,
Herroista hyräjämästä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä.»

»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?» — »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen, jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.

Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli vastaan kiekauttaa: