»Kuninkaissa kukkumassa,
Herroissa hyräjämässä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä!»
»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät, hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi: »No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?» Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»
Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan lakea katselee.
* * * * *
Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä. Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut, Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä ulos!
Nyt se loppui!
XXII.
HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.
Ku käski pahalle työlle,
Kenpä kehnolle kehotti,
Nokkoasi nostamahan,
Kärseäsi kääntämähän!
Saapui sitten kettu taas Immilään sitä suvustaan, ylpeätä helttaniekkaa katsomaan ja huomasikin, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko korkealle orrella, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään tavoittaa hampaisiinsa. »Annahan olla», arveli kettu, »kunhan koetan, kuinka viisasta väkeä tämä on», ja lähestyi sileän ja rauhallisen näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset tarinat. »Nythän on», sanoi hän, »tehty rauha kaikkien eläinten välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa». Kukko ja kana kuulevat tämän ihmeissään ja sanovat: »Vai on tehty sellainen rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi se tappaminenkin tästä maailmasta.» — »Joo, loppuu se nyt!» jatkoi kettu puhettansa ja katsoi vilpittömästi kukkoon ja kanaan. »Tulkaa tekin», houkutteli hän sitten, »alas sieltä orrelta, sillä mitä te siellä teette, kun maassa kuitenkin asutte ja sieltä ruokanne saatte.» »Hjaa», sanoivat siihen kukko ja kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä siinä tehdä; eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua ja epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattuipa silloin kana huomaamaan, että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi kukolle kuin muuten vain huomauttaen: »Kas, kun Kääpälän Merkkikin näkyy tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!» Eipä tarvinnut ketun enempää kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään, jo älyten ketun kavaluuden: »No, miksi pois menet? Meillähän olisi ollut niin hauska yksissä iloita, kun Merkkikin näkyy olevan niin leikkisällä päällä!» »Olisi, olisi!» vastasi kettu takahankaan pois kiiruhtaessaan, »mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä tuosta yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän kahden välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!» Jo älysi kukkokin, mistä tässä oli koko ajan ollut kysymys, ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua pelottaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä maata lakaisi. »Odotahan, riivattu!» vannoi kettu puittiessaan suojaan metsän peittoon, »kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!»