Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan olkapään yli: »Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä kettukin.» Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa miehelleen: »Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään kaloja, saatikka sitten kettua!» — »No johan nyt on ihme paikka!» penää Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan — todeksi havaitsee akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: »No petti peijakas se repo hiljankin minut!» Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan takaisin omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata metsän peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin kirota tuon kettu liuvarin viekkautta.

Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain taaksensa nuuhkaisten. »Kyllä se nyt on kiinni!» päättelee kettu vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa, sotkemassa, kunnes älyääkin kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton suulle ja huutaa huilauttaa reppänän lävitse: »Akat hoi! Karhu, se Iso Matti, on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!» Ja siitäpä syntyikin tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan, sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian hirmuinen metakka.

Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkottaisi kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuvat kiinni. Kuta kauemmin hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa tunnusteli hän vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun se liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, ilostui hän kovin, luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta ilmestyy taivaalle, kun alkaakin samalla kuulua rannalta kova meteli. Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan — no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti tempaisee, että — häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä häviää karhu silloin akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulipunainen pani karhun jäädyttämään häntäänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän aamun ihmeet vielä tällä hyvät.

Naureskellen näki kettu liuvari katolta akkain menon ja arveli itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on ongiskellutkin koko yön — »mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä Piippolan pirtissä näyttää!» Näin sanoen kettu mennä kälpäili katolta alas ja huomasikin, että olivat akat jättäneet pirtin oven sepposen selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat kaikki. Näki kirnun, haistoi sitä, jo maistoikin: hyvää oli, — kurkotti päänsä yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi, söi, ei enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaakin pirttiin Piippolan iso akka. »Kettu halvattu on pirtissä ja vielä kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä kirmauksetkin syödään!» kiljaisee akka, saapi siitä männän kouraansa ja tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiäpä tämä selviytyykin kirnusta, kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun, Ylimääräisesti sitä nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisee. Näin pääsee kettu vihdoin pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.

Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes tulla tomahtavatkin yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena kettuun ärjäisee karhu hänelle heti: »Aina sinä minulle valehtelet!» ja tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan sanoo karhulle: »Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain, kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee.» Karhu suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, rupeaa kettua naurattamaan. Sen huomattuaan tarraa karhu häntä niskasta kiinni ja sanoo: »Ähäh! Jopas valehtelit!» Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: »Älä nyt minua tapa, sillä minä olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi. Näethän, että aivot päästäni valuvat.» — »Minuahan ne hakkasivat!» murisi karhu, »kun ovat korvanikin ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet ja sinne jäi häntänikin avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin veijari!» — »En minä jaksa!» valitti kettu, »minä tässä kipeämpi olen, koska kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!» Karhu siinä hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. »Tule nyt selkääni sitten», sanoo hän ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.

Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:

»Sairas tervettä kantaa,
Vähävoipa nytkyttää.»

Mutta karhu kuuleekin hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. »Mitä sinä siellä laulelet?» ärjäisee hän ketulle. »Katselen noita taivaan tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen», vastasi kettu tekopyhänä ja lisäsi: »Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin.» Karhu tyytyi ketun selitykseen ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas itsekseen hyräilee:

»Sairas tervettä kantaa,
Epävoipa nytkyttää.»

Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa siitä, kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää haikeasti: »Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen tuolla puhelee». Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu jälleen hyräilee: