»Sairas tervettä kantaa,
Lyhythäntä rötköttää.»
Mutta nyt kuulikin karhu selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa, niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä. Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurihan alla hyvä piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Kuitenkin oli karhu niin hänen kintereillään, että kun hän pujahti juurihan alle, saikin kontio hänen toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää eikä menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettukin muka ilkkuen huusi karhulle: »Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!» Karhu hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä ja aukaisi kitansa sekä tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni. Kettu ei liioin viivytellyt vetäistessään säärensä turvaan, mutta rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan raatelee. Karhu puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: »Sinnekö avantoon sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!»
Niin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät vielä päättyneet tähän seikkailuun, se oli kettu veijari, Mikko Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota, kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja vannoi: »Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran syön!» Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa viilissä ja kysyivät: »Mikä nyt on ketulle tullut?» Hilpeästi ja surematta vastata hivautti kettu: »Niin minua, ristiveikkoseni, tuolla aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!» — »Jopa löivät kovasti kettu riepua!» surkuttelivat miehet ja rupesivat ottamaan Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli pitkin metsiä ja maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä myöhästyivätkin retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yölläpä kettu hiipi Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppänän läpi huutaa huilautti: »Vieläkö on viiliä kirnussanne?» Heräävät siitä akat ja unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä huutelemaan, ja vastaavat: »Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!» Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: »Vai niinkö tuo roisto teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan mihinkään jäädä?» Iso vointekijäakka siihen jo ilmoittaa: »Mitä häntä lie vähän tuonne laudalle jäänyt — jahka mä aukaisen oven, niin syö siitä!» Kompuroipi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven luullen matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä väliin kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti siitä pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta huutaa huilautti oven pielestä mennessänsä: »Kahdesti olen teidän viilinne syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!» No, heräävät siitä taas akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.
Kettu mennä kälpäili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti vastaamaan. »Ahaa!» ajatteli kettu, »jopahan on susi kuoma lähtenyt Ilmolan taloja tutkimaan!»
XXIV.
HÄDÄSSÄ AUTTAJA TUNNETAAN, ONNEN TIELLÄ UNHOITETAAN.
Hiisti ensin hiljemmältä,
Harviammalta murahti,
Perän lyöden pientarehen,
Hännän maahan torkutellen.
Sai siitä sitten susikin akkansa kanssa välinsä selviksi revon tekosien jälkeen ja päätti lopulta hänkin lähteä Ilmolan puolta tutkimaan. Karhun määräyksen mukaan hän suuntasi kulkunsa Kääpälään, astua jolkotellen omia aikojaan pitkin yhteisiä metsäteitä, ollenkaan osaamatta kuvitella mielessään, mitkä ihmeelliset asiat ja tapahtumat häntä odottivat. Hän muisteli mielessään, että hänellähän piti oikeastaan olla Kääpälässä sukulaisiakin, Kääpälän Merkki, jonka eno hän oli, jos oli uskomista siihen sanaan, että susi on koiran eno. Päättää siinä susi kulkiessaan ensiksi katsastaa, mistä saataisi kohtaamaan vanhan tuttavansa Merkin.
Nyt olivat Kääpälässä asiat sillä kannalla, että juuri muutamaa päivää aikaisemmin siinä oli kaksi kukonpoikaa pihalla riehaantunut tappelemaan niin vimmatusti, että olivat ihan olleet toisensa tappaa. Merkki oli pihalla makuuttanut päätä käpälällä ja äreänä katsellut äärestä miettien itsekseen, että kai se on tuon Immilän ison kukon ylpeys periytynyt näihinkin, kun tappelevat kuin mitkäkin herrat. Ja on hyvinkin saattanut periytyä, sillä ei sen kukon vaelluksen laadusta ole mitään takeita, kun kesäkaudet siipeä laahaa niin pitkälti kuin kylää ja kanan nimellistä riittää. »Mutta ihan ne nuo kukonpoikaset tuossa silmät repivät päästänsä!» ihmettelee Merkki uudelleen, kun ei vain heitetä, vaan äheltäen ja vastakkain hyppien uupumatta tapella touhutaan. Jo käy vanhalla talon vahdilla tällainen meno sisulle, hän murahtaa käskevästi, että siivolla siinä, ja kun siitä ei ole apua, niin siirrähtää tappelevien viereen ja sivaltaa toisen niskasta erilleen. Kuinka olikaan nyt Merkki parka väärin laskenut leukainsa voiman tällä kerralla, on vaikea ymmärtää, mutta niin siinä nyt kävi, että hänen hampaissaan ollut kukko ei kuin kerran kiekaisi ja siihen oikaisi koipensa. Ja siitäkös vasta nostettiin rähinä: kaikki huutamaan akat ja miehet, että tuo Merkkihän nyt vasta julmettunut on, kun tappaa kukon ihan keskelle pihaa! Ei muistettu enää Merkin ansioita, että hän oli vanha kartanokoira, aikoinaan isännän uskollisin toveri, joka oli jakanut kaikki talonsa surut ja ilot, nälät jos muutkin vastukset, siinä palvellut ja harmaantunut, jopa menettänyt melkein kuulonsa ja näkönsäkin. »Siinä kyllä aina makaa ja ruokakuppinsa ääreen tunkeilee, mutta eipä enää virkaansa hoida, vaan pahuutta tekee ja nyt vielä tappoi tuon kukon!» Katkeralla sydämellä Merkki pihalla makaa ja ymmärtää, mistä nyt on kysymys, ja kuuleehan sen huonokuuloinenkin, kun suulaat akat oikein rupeavat motkottamaan. Jo sanoo joku julmasti, että tappaahan se pitää, sillä mitä tästä vanhasta koirasta enää käypi syöttämään ja elättämään. Mutta lapset rupeavat itkemään ja vanha sokea Kääpälän vaari nousee uskollista Merkkiänsä puolustamaan, uhaten, että ennen hänen saavat tappaa kuin Merkin. Vaikenevat siinä silloin akat, mutta päättävät olla antamatta Merkille ruokaa, arvellen, että siitäpähän sitten kuolee itsekseen. Nuorta penikkakoiraa sen sijaan kyllä lellitellään ja sille rieskamaidot kuppiin kaadetaan, mutta Merkki ei saa mitään, ulos vain ajetaan yön selkään.
Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa ja päätellen, että tämä nyt sitten lieneekin hänelle sopivin paikka, niin ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen vaivaa. Siinä hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka ovat aikoneet, muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaakaan, niin ovat leikkeihinsä kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee itsensä vanha koira siinä maatessaan, kun samalla sieltä yön hämystä ilmestyykin hänen eteensä synkkä pää, keltaiset silmät ja pitkät, terävät hampaat. Tunteehan Merkki tulijan, sillä ei hän nuorra miessä ollessaan paljon noita hampaita pelännyt, vaan oli usein tapellutkin suden kanssa ja kerran tehnyt sille aivan verrattoman kepposen. Ei hän nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla päivillään joutua suden vatsaan, vaan kuolla kunniallisesti, ja sanoo siksi tulijalle: »Älä vie minua, yksiä volonaamojahan olemme. Mitäs minusta saat muuta kuin paljaat luut; tehdään sovinto! Hankin sinulle pullon viinaa.» Vaikka hukalla ei ole viemisen aikomustakaan, niin hän on silti kuin armosta suostuvinaan ja kysyy, mitä naapuri nyt siinä tunkion laidalla niin yksikseen makailee, jolloin Merkki kertoo hänelle kaikki ja valittaa: »Parasta olisikin, että söisit minut, sillä eihän minulle anneta enää ruokaa talosta, vaan nälkään pitää tässä nääntyä.» — »Älä ole milläsikään!» lohdutti nyt hukka häntä, »en minä rupea sinua syömään, vaan laitan niin, että sinulle annetaan ruokaa.» »Miten, millä neuvoin?» ihmettelee Merkki. »Tuollahan teillä», vastaa susi, »on joka päivä lammaskatras aholla laitumella ja penikkakoira siinä höveltää ympärillä?» — »Niin on», vahvistaa Merkki. »Annatko minulle pässin siitä katraasta, niin saat leipää; ole varma siitä?» — »Ka pitänee antaa», huokasi Merkki, josta tuntui ilkeältä tehdä täten kauppoja suden kanssa. »Hyvä on», vastasi susi, »tule sitten huomenna sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin vastustaa, kun minä vien sen pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi ottaa, niin antavat kyllä sinulle mokaa. Mutta se on katsottava, ettei pentu ole silloin saapuvilla.» — »Hyvä on», myönnyttää Merkki, ja niin on asia sovittu.