Seuraavana aamuna Merkkikin läksi keralla paimeneen, vaikka häntä ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä paimenet laskeneet häntä edes tulellekaan. Penikkakoira siellä vain jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysyttelee katraan luona ja kun susi iskee pässin ja lähtee viemään, niin silloin hän nostaa kovan rähinän ja alkaa panna vastaan. Ponnistelee siinä muka kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta ennen kuin ehtivät, vie hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halventavat, että kun ei nyt pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajavat Merkin paimenesta.

Suruissaan menee Merkki takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa. Tulee ilta ja illan kerällä hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja kysyy: »No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?» — »Vielä ne ruokaa!» valitti Merkki, »kun vain yhä enemmän halvensivat siitä, etten sinulta pässiä riistänyt.» — »No mutta nythän ihme on, kun eivät enää vanhat neuvot tepsi!» viheltää hukka kummissaan ja keksii uuden: »Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden lähistölle, niin tehdään toinen temppu.» — »Ja mikä se sitten olisi?» kysyy Merkki epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. »Aamusilla kun on vielä pieni päivä», selittää susi, »tulee lapsi paitaressu pihalle portaiden eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta hampaisiini ja lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää minun kimppuuni, jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti silloin sinulle leipää ja kaikkea hyvää antavat.» Mutta Merkistä tämä ei ole hauskaa ja hän kysyy epäillen: »Ethän vain pientä lasta pahasti pidä?» — »En!» — »Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?»

»En! Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!» Näin vakuuttaa hukka ja
Merkki uskoo, joten taas sovitaan asia.

Aamulla sitten puikahtaa pikkuinen piltti paitatilkussaan pihalle ja susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon, Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa: »Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!» Pentu siinä nilkuttaa ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee, kunnes tämä sopimuksen mukaan heittääkin lapsen ja juoksee tiehensä. Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta Merkille makean leivän päivät alkavat — häntä kaikki syöttämään ja juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopas sanotaan, että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti vastaan vunnelehti! Niin sai Merkki suden sanan jälkeen eliniäkseen puuttumattoman leivän.

Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli häntä, jolloin tämä sanoi: »No niin, maksa sinä minulle velkasi toinen kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja siksi minä en syö sinua! Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin tulen maksua perimään, ja sidoin on se lupaamasi viinapullokin hyvä olemassa.» Niin sanoi hukka ja läksi katselemaan Kääpälän maita vähän muualtakin kuin Merkin tunkion kupeelta.

Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikkakin heittäytyi hänen kanssaan ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen. Merkki pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret jäykkinä ja arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut penikalta riittävät alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut tervehtimään häntä koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan ettei Merkki sentään häntä kovin vihannut, heittäytyi penikka puheisille ja kysyi uteliaasti: »Setä, minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme tällä tavalla?» Silloin juolahti vanhan Merkin mieleen koiruus ja hän päätti syöttää tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja paksusti pajuköyttä. »Eihän se mitään tervehtimistä ole!» murahti hän, »kadonnutta pöytäkirjaahan sitä etsitään.» — »Mitä ihmeen pöytäkirjaa?» kummastelee peni — »en minä ole kuullutkaan.» — »Mitäpä — tuollainen», vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: »Se tapahtui ennen nuorra miessä ollessani — siitä on jo aikoja…» — »Eikö setä kertoisi?» houkutteli peni. »Ka saatanhan tuon kertoakin», sanoi viekas Merkki ja jutteli seuraavan tarinan.

»Siitä on hyvin kauan», valehteli Merkki, »olin silloin nuori ja niin väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä, kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä ja sarvesta härkää, ja niin meninkin pois Kääpälän mailta ja rupesin asumaan eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa. Muutamana yönäpä tunsinkin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta ilmestyikin hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan — ne olivat noin pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville ole tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka olet — mutta enhän minä ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin minä sieltä ladosta ärisin sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista. Jopa talttui siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen. Silloin minulle juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen ja minä päätin, että annahan kun minä jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä ryssää, ja niin minä sille sitte vastasin, että minä olen suutari, ja oikein ulosoppinutta lajia. No se hullu heti uskoi ja rupesi kärttämään saappaan tekoon, kun on, sanoi, niin kova hankiainen, että se repii kyntyset rikki. Eihän tässä mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin minä hukalle, kun ei ole saappaan aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan, niin voihan noita koettaa tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä samassa oli susi tiessään ja toihan se kuin toikin minulle vasikan saappaan aineiksi ja kysyi, milloin ne valmistuvat. Sovittiin siinä sitten, että saa käydä kahden viikon kuluttua kysymässä.»

Näin valehteli Merkki penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään silmät suurina. »Entä sitten?» kysyi hän henkeään pidätellen. Merkki jatkoi vakaasti:

»Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten minä ärjäisin hukalle ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut harjaksia, millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy hakemassa sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo susi törmää kylään päin sitä sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään, ennen kuin minulla oli siinä sianliha popsittavana, ja ylen se olikin rasvaista ja makeaa. Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat päivät kuin vielä äsken, jolloin sinä panit minut tunkion laidalle kuolemaan. Ä-—äh! No niin, hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita sitten saisi tulla hakemaan, ja kun minä näin, että sitä sikaa riittäisi minulle syötäväksi viikon päiviksi, sanoin, että tulla nyt vaikka viikon kuluttua — mene, penikka, tuo maitokuppisi tänne, että saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy sinulle tässä turhia loruta, ä-—ääh! Niin, mihinkäs minä nyt jäinkään, niin että viikon perästä — mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä takapihalle, kun ihan korvat lumpeeseen rääkyy…

»Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan kysymään, jolloin minä ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat, kunhan vain haet minulle lampaan voideaineeksi, että saan heidät hyvästi rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä samassa taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin oli minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista se olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes unta näkemään!»