Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. »Entä sitten?» sai hän kysytyksi ja Merkki jatkoi totisena:
»Kolmen päivän kuluttua tuli susi ladon ovelle kysymään, joko saappaat nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin minä rupesin ärisemään niin mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta: 'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesikin, että siitä kohta alkaisi sellainen tappelu, ettei moista vielä olisi nähty tämän maailman aikaan. Kohta susi röyhistikin luontonsa, ärisi hänkin puolestaan, kohotti niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni, ja uhkasi syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt. 'Ei sutturukka siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin halveksien hartioitani, ’mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin mennään oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia.' Susi näkikin parhaaksi suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman jännittävä oikeusjuttu siitä tulikin…»
»Kuka olikaan tuomarina?» uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:
»Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli, aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi, että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyykin päästä kylään ja koirain pitääkin mennä metsään, käski tuomari asiallisten poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän talosta ei ole edes väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut, vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin kantaja on esittänyt, harkitsee oikeus kohtuulliseksi tuomita hänet maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta, jonka asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on tähän päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen päivän kuluessa tästä lukien… Tuollainen tuomari saa mennä kissan häntään, ajattelin minä mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule, sutturukka', sanoin minä silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että sinä tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne päinkään! Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin hae vain — minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten koetetaan, kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!' Susi suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille samalle saappaanvalmistus-niitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan löytynyt, kun minä sen sijaan toin siihen torapaikalle Toverit, hain Hallit, saattelin Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin Pilkkikoirat, peräti Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran nimellistä vähän eri tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä on, kun käypi yhtenään jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen toiset akat: 'Ei ole isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä haukkua luskuttavat.' Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun tuulen viuhina yhtenänsä käypi kuin olisi kova myrsky?' 'Ei ole myrsky, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat', vastaavat siihen taas toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean paljon koiria koolla, kun piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään jäädä, susi vai koira. Ja itse minä niitä siinä johdin.
»Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaakin niin sakeasti, että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on niin mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtuakaan, vaan ihmiset rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta — kun on tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin, ettei enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat kuin hurjat. Mutta sainpa minä lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni ja ärjäisin sille, että tuostapa tulevatkin hyvät saapasnahat, ja silloin kun ne pyörsivätkin äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä. Mennään pakoon ja me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat ne mennessään, että tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta mepä kiljaisimme vastaan: 'Missä pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa tuomarilta pöytäkirjoja, joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta usko ilman laillista paperia. Niin me ajoimme sudet pois toiseen ja kolmanteen pitäjään.
»Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme ajaneet sudet kokonaan pois. Koko kylä piti kokouksen, jossa päätettiin, että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa ja ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoistakin. Tämä päätös kirjoitettiin oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi. Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan, etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen vuolen rakoon, ja niin me lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi miehissä niitä susia kyytämään.
»Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli, mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli soutaa. Mutta mepä vastaamme, että meillähän on asiasta pöytäkirja, jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Eipä siis muuta kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaakin sen. Mutta kun sitä tarkastettiin, olivatkin hiiret sen hakanneet pahasti pilalle ja pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää yli kuljettaa'. 'Ehei poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä pöytäkirjoilla ketään yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida.' Mekin siinä silloin tuumimme, että tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä, kun ei tuo lautturi pöljä näy meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja muutaman tuuheahäntäisen hännän alle talteen, ettei kastuisi. Niin lähdettiin uimaan ja uitiinkin toiselle rannalle.
»Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheahäntäistä ja sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin! Siinä sinulta putosi pöytäkirja!' Mutta tuuheahäntäinen vänkää vastaan: 'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat, että se pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan tutkimaan, olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta ei — hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään saakka, vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä alkaen on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle — kaikki vain sen pöytäkirjan vuoksi.
»Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta pöytäkirjasta, niin että paina mieleesi!»
Lopetettuaan näin kertomuksensa lähti Merkki selkä suorana ja jalat jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan niin houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan, pyöri kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi käppyrään maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä nukkui siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle, mielessä nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä hänen kustannuksellaan.