XXVII.
ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.
Anna juosta vääräsäären,
Kierosilmän keikistellä,
Tulla tänne tuusimatta,
Varomatta vaapotella.
Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon, laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen. Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää: »Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat. Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen, pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan, piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!» Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!» sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»
Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi, eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi! Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo, kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». — »Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka, höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» — »On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka, »sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»
Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän, »mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon kertoa», sanoi harakka.
Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa. Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla — hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle. »Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle» »noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty…
Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen, niin täytynee kestää sekin koettelemus…
Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi, kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.
Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja, joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset, kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä yhtenä elämään.