Illan hämärissä hukka hiipi hiljoilleen Kääpälään ja ulvahti hiukan siellä tunkion reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuuluikin aikamoinen ilakoiminen ja puheen sekä laulun sorina havaitsi tarkkakorvainen Merkki heti, että nyt on varmaankin susi tullut velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen luun hampaisiinsa ja meni katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä. Susihan siellä häntä odotti.

»Kuule nyt, kuomaseni!» sanoi susi, »nyt minulla on niin kova nälkä, että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi mukaan antaa minulle ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa, jonka myös olet minulle luvannut.» Ja susi kertoi itkeä öllötellen, mitkä kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat sattuneet. Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle luun ja sanoi: »Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi, kunnes tulee pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt Kääpälässä häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain maltamme odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro.» Ja susi jyrsi, niin että korvat keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.

Sattuipa siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että saisi hiiren, kun näkikin samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä ollutkaan, ja niin hävisikin kissi saman tien kuin leimaus, ällistyneen suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä kysyi hän Merkiltä: »Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?» Merkki ei tahdo saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti oli käynyt sutta iskemässä, ja vastaa vain hyvin salaperäisesti: »Se on herra Vinkkeli.» Koettaa susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei Merkki sano siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra, paljon vierailla mailla matkustellut, ja on nyt asettunut tänne Ilmolan kylään asumaan. »Yhyy», arvelee siihen susikin ja tyytyy, jyrsien vain ahnaasti luutansa.

Tulee sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoo Merkki sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä nukkuu raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki ovat ovet kaikki, kukaan ei huomaa mitään. Väliin joku nostaa päätänsä ja näkee Merkin ja toisen isomman koiran, mutta pitää vain talon koirina eikä ole millänsäkään, vaan nukkuu uudelleen. Pääsevät siitä kuokkavieraat vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä vetää vieraalleen syömistä minkä kerkeää. Pöydän alla sitten herkutellaan. Susi syö kyllältänsä, kunnes muistaa taas sen viina-asian ja kysyy: »Onko sinulla se puteli jo varustettuna — tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?» — »On kyllä», vastaa Merkki, »meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä.» Ja pian oli puteli siinä veljesten välillä lattialla.

Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: »Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi itse!» Merkki esteli, mutta suostui sitten, ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että »ääh!» Sitten tuli hukan vuoro ja hänpä vasta kallistikin pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja puhallellen että »äää-äh!» ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja Merkki kehoittaa: »Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!» Ja susi ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään. »Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!» ja susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä rupeaa ihanasti läikähtelemään.

Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: »Älä, älä, lanko pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!» Ei susi häntä kuitenkaan paljon kuuntele, relluttelee ja sanoo: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen?»-—-»Älä, veikkonen, volau, äänestäsi tuntevat!» Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken aikaa, kunnes jälleen kysyy: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!» — »Älä, älä, veli veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!» varoittaa jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, että juopunutta sutta ei ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi aikaa, ottaa taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia. »Laulanpa laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni volau», relluttelee hän vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää korvia särkevästi ulvomaan:

»Paimenen huilu se huutelee
Ja leppätorvi se laulaa,
Mutta se lemmon pämppätorvi
Kovin karsivi kaulaa!»

Mutta siitäkös vasta nousikin hirmuinen meteli. Odottamatta mitään karkasi Merkki hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan että »kuka toi suden tupaan!» sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät. Vaivoin pääsi susi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas ylisteli Merkkiä ja sanoi: »Te olette pitäneet koiraa tähän saakka kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee, niin vielä vasta panna pään alle!»

Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saapi. Kesällä se ei kuitenkaan viitsi koiraa syödä, kun saapi kyllälti parempaa ruokaa, sanoo vain halveksien: »Huut’ pois!» ja sitten:

»Mene, kuonokas, kotihin,
Käske tänne kärsäkästä,
Lennätä läpäkkäkieltä!
Kyllä sun talvella tapoan,
Sydänkuulla kunnioitan.»