* * * * *
»Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli», valitti hukka mielessään, kun pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen, joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua isolle tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattuikin olemaan kylän laiha räätäli, joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin kuultuaan tämän ilmoituksen: »Nyt minä sinut syön!» »Älä, hyvä veli, sitä tee!» rukoili räätäli, »laihahan minä olen. Jos säästät minut, teen sinulle verkavaatteet.» — »Olkoon menneeksi», ihastui nyt susi, »nehän tosiaankin saattaisivat olla hyvät olemassa.» — »Otetaanpas sitten mitta», tuumi räätäli, »pidäppäs hiukan tuota rässirautaa.» Ja näin sanoen hän tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella hänen selkäänsä kyynäräkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun vihdoinkin pääsi erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi matkaansa kylää kohti.
Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi, heitti pois ja sanoi: »Suu tuoretta toivoo!» Niin hän tuli vihdoin kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: »Ennen otan lampaan pellolta yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen katsoo.» Mutta sitten susi huomasikin jotakin, ja eihän vain: siinähän on joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle, sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasikin hänet ja rupesi rukoilemaan: »Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia kaikki! Ja sallinethan toki minun itsekin lähtövirren laulaa?» Ei olisi ollut sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä mielitekoa evätä ja suostui. »No kasta heidät!» virkkoi hän ja istui katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasikin, kuinka viereisellä niityllä kaksi pässiä puskee toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykittää ja lammaskatras syödä jyrsiskelee. Siihen syöksähti susi heti paikalla.
Tempasi joukosta pukin hampaisiinsa ja sanoi: »No nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt minä sinut syön!» Mutta pukki parkuu suden hampaissa: »Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota vähäisen, että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin meidän kanssamme kauniin lähtöveisuun veisaat! Sen jälkeen syö, kun mielesi tehnee!» — »No olkoon», suostui susi ja lisäsi: »Käyn mä häntä vaikka noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta meneekin, niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!» Ja niin meni susi pässien luo ja sanoi: »Nyt niinä teidät syön.» Mutta pässit selittivät: »Älä meitä näin riitaisina syö, sillä muuten me rupeamme sinun sisässäsikin puskemaan, ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?» Ei ollut vieläkään mieltä suden päässä, vaan rupesi hän siinä riidan ratkaisijaksi kahden pässin välille ja oli henkensä menettää, kun pässit oikein vastakkain puskivat. Jo pelkäsi susi, että meni häneltä päivällisenkin toivo, ja ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat sanoivat, ettei näitä pidä vielä syödä, karitsoja, ennen kuin niille veisataan, ja susi rupesi sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivätkin yhteen joukkoon ja alkoivat kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa kotiin päin, karitsat edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä hyppäsivät katsomaan, mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen pieksää sudelta, joka vähissä hengin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo tyhmyytensä ryntäsi susi takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki olisi tullut peltonsa vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta mitä vielä: eihän siellä enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat juosseet jo aikoja sitten väen luo turvaan!
Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain mennä palan hakuun. Näkipä hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui taas ja arveli:
»Luulin minä jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta tulikin oikea ilon ja riemun päivä, koskapa sittenkin saan tuosta tavallisen aamiaisen!» Hän meni tamman luo ja sanoi: »Sinun pintasi on niin ihana ja sinun lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi maistaa?» — »Eihän toki!» vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli: »Minä syön tuon sinun varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan sinulla vain onkin siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä tienoilla kävellä!» — »On minulla Kääpälän isännän antama passi», sanoi siihen tamma, »niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani — se on kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä.» Ei ollut mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma laukkasi varsoineen tiehensä.
Selvittyään pyörryksistään rupesi susi katkerasti itkeä öllöttämään ja moittimaan itseään. »Voi hupsua, mikä olin», kiljui hän siinä nyt tuskissaan. »Olinko minä mikään pappi, että minun piti pitää huolta sian lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut pakko päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin pässien riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten lapsille veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia katsella!» Ja niin muisti hukka Merkin ja päätti mennä vaatimaan häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran näin huonosti päättynyt tämä päivä.
XXVI.
EI NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan,
Viinainen viheltämähän,
Huolellinen laulamahan.