»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!» Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.
Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne. Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa. No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.
Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti, ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa, »sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas edelleen.
Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista, joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.
Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin edelleen saalista hakemaan.
Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan kaikki.»
Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle. »Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.
»Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!' koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?' Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.' 'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?' ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'
»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista, joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle, niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa, ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta, niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata, jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!' — 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi, että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.
»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta harmittaa.»