Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan, vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt, ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan, sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.
Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä, on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.
»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet, niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä, niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.
»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika, mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään, kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä, minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt. 'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään, mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli. Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä. 'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään. Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani, niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä, sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.
»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»
Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta», sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni», sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin, sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!» sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.» Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen puolesta sen tappaa!»
Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan, sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja syö, mutta mahan heittää siltään.
Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin, mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka saanut kaikki utaret poltetuksi.