AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.
Tuosta tunnen virkun miehen,
Pian söi, välehen kenki,
Pian pistihen pihalle,
Terävähän töille lähti.
No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat, tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:
»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»
Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:
»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja väkevä!»
Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se sieltä todisti:
»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia. Vaikka puuhun sen vien!»
»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:
»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio, kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»